ÄITI ÄLÄ MENE!

Päiväkotiin lähtö koittaa. Aamupuuroa syödään jo itkua tihrustaen. Lapsi vaistoaa joutuvansa pian päiväkotiin ja puuro ei tunnu maistuvan. Kyyneleet valuvat. ”Äiti, en halua päiväkotiin.” Äiti vastaa: ”Mutta siellähän on ihan mukavaa, saa ruokaa ja siellä saa leikkiä kavereiden ja tätien kanssa.” Lapsi vastaa: ”Jäädään kotiin, äitin kanssa lukemaan.” Pahan olon nieltyään, äiti pukee lapsensa vastusteluista huolimatta. Itku yltyy ja päiväkotiin saavuttuaan lapsi itkee hysteerisesti. Pikkuiset sormet tarttuvat äidin takkiin, ”Äiti älä mene!”. ”Äiti tulee sitten hakemaan, pidä hauskaa!” äiti huutaa lapselleen. Itkuiset silmät jäävät katsomaan ikkunasta äidin lähtöä. Päiväkodin täti ottaa hänet syliin ja vie leikkimään. Äiti istuu autoon ja alkaa itkeä. Kyynelten valuessa kerää itsensä ja aloittaa työpäivänsä. 

”Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa?”

Päiväkodin alku toukokuussa tuntui helpolta. Nyt tilanne on toinen. Eroahdistus tuntuu pahentuneen ja jokainen päiväkotiin vieminen tuntuu pahalta. Vaikka päiväkoti ja hoitajat ovat ihania, ei syyllisyydentunteesta pääse irti. Joka kerta, kun irrotan huutavasta lapsesta ja luovutan hänet päiväkodin hoitajalle, tuntuu se kuin sydän revittäisiin irti. Hymyssä suin koittaa kertoa lapselleen, että sinulla on varmasti mukava päivä, vaikka tekisi mieli vain jäädä lapsen kanssa peiton alle lukemaan kirjoja koko päiväksi.

Poika itkeskelee välillä päivän aikana hoidossa, usein pidempinä päivinä. Onneksi hoitajat ovat ihania ja varmasti lohduttavat häntä joka kerta. Hän myös vakuuttelee itselleen päivän mittaan ”kyllä, äiti tulee minua hakemaan”. Luulen, että vuorohoidon vaihtelevuus tekee tästä vielä pidemmän prosessin.

”Toivottavasti tämä on vain lyhyt vaihe.”

Tiedän, että pojalla on päiväkodissa paljon uutta opittavaa ja hän kehittyy siellä touhutessa paljon. Päiväkodissa leikitään, pelataan, ulkoillaan ja ennen kaikkea keksitään paljon tekemistä mitä kotona ei tulisi tehtyä. Lapsi oppii myös jakamaan ja leikkimään muiden kanssa. Yhden lapsen perheessä se on super tärkeää.

Eroahdistuskin varmasti helpottaa. Tai sitten olemme niitä tapauksia, joissa itkeminen ei lopu ennen koulun alkua.

Kun päivän päätyttyä saa hakea lapsensa hoidosta ja hän juoksee syliin huutaen ”äiti tuli!” ei voi kuin antaa sydämensä sulaa. Vaikka hetken päästä hän makaakin eteisessä uhmakohtauksen valtaamana.

Tämä 2,5 vuotiaan elämä tuntuu olevan yhtä vuoristorataa. Niitä sydämen sulamisia ja toisessa hetkessä turhautumisia. Uhmaikä ja eroahdistus saattavat aiheuttaa sydämentykytyksiä niin positiivisessa kuin negatiivisessa sävyssä. Tämä taitaa olla silti muisto vain muutaman vuoden päästä, joten antaahan tulla!

-sonjaaleksandras

PS. Tällä viikolla mut löytää @fitfashionfi -Instagramista Instastoryn puolelta!

Oma instatilini @sonjaaleksandras

 

RIITTÄMÄTÖN

Kiire töissä, kiire töistä päiväkotiin, kiire kauppaan, kiire ruokaa laittamaan, kiire treenaamaan, kiire nukuttamaan, kiire iltapalalle. Kiire ja riittämättömyyden tunteet ovat hallinneet näitä kahta viikkoa. Joskus kiire ei tunnu, vaikka kuinka juoksisi paikasta toiseen. Joskus asioita tapahtuu nopealla tahdilla, mutta itse pysyy kelkassa mukana, vielä ihan hyvällä fiiliksellä. Joskus kiire saa kuitenkin negatiivisen sävyn. Kaikki suoritetut asiat menevät osittain vihkoon, sillä keskittyminen ei riitä kaikkeen täydellä teholla. Asiat pyörivät ajatuksissa, eikä koskaan voi vaan olla ja hengittää. Olo on riittämätön, se tunteista inhottavin.

Tieto siitä, että poika itkee äidin perään päiväkodissa, on kamala. Tieto siitä, että hän rimpuilee ja itkee hysteerisesti päiväkotiin mennessä, repii sisuskaluja rikki. Tieto siitä, että hän hokee ”äitisylii” lähes 50 kertaa päivässä, tuntuu ahdistavalta. 

Päiväkodin laukaisema eroahdistus tuo kierroksia arkeen. Yölliset heräämiset ja pitkät itkusessiot tekevät olosta riittämättömän. Eroahdistus kohdistuu minuun, eikä aamuisin pääse töihin ilman kyyneleitä. Kun isi ei kelpaa, tekee se riittämättömyyden tunteen myös toiselle. Vaikka sitä läheisyyttä kaipaakin ja pientä poikaa niin rakastaa, ovat eroahdistuksen tuomat haasteet henkisesti todella raskaita.

Tänään sain onneksi hakea jo päiväkodista hieman hyväntuulisemman lapsen. Poika oli itkenyt, mutta ei enää niin paljon. Nukkuminen oli sujunut hyvin ja ruokaakin oli syöty. Päivä päivältä kyyneleet vähenevät ja asiat alkavat rullata.

Vaikka kaikki tuntuu vielä vuoristoradalta, on tunnelin päässä jo valoa. 

-sonjaaleksandras