BLOGIN PÄÄMÄÄRÄ

Kaikki te siellä, kiitos kun käytte ja olette mukana matkassani. Tätä ei ole helppo myöntää, että bloggaustahtini ei ole enää sama, kuin ennen. Ilmeisesti ajankäyttöä ei voi enää tehostaa, sillä joskus tunnit eivät yksinkertaisesti riitä. Vapaahetken koittaessa sen viettäisi mieluiten pojan ja perheen kanssa, sillä niitä ei enää kovin montaa ole. Blogin tulevaisuus on vielä auki.

Bloggaaminen on minulle edelleen yksi tärkeimmistä harrastuksista. Luovuus ei kuitenkaan enää kukoista yhtä isosti kuin muutama kuukausi sitten. Postaustahtiin vaikuttavat moni asia, mutta varsinkin se, ettei ole aikaa hakea inspiraatiota ja kuvata. Kirjoittaminen on vain yksi osa koko prosessia.

Nyt vasta tajuan kuinka ison duunin bloggaavat, työssäkäyvät äidit tekevät, jos haluavat myös bloginsa pysyvän veden pinnan yläpuolella. Oma päivätyö, vaihtelevat työajat, perheaika, treenaaminen sekä laadukas bloggaaminen on iso kuvio, jonka hallintaan kaivataan vielä totuttelua. Näiden lisäksi vuoden aloitus on sisältänyt monia murheita ja huolia, joista selvitään päivä päivältä.

Viime viikko oli poikkeuksellisen kiireinen ja töissäkin vierähti enemmän aikaa kuin normiviikkoina. Toukokuussa alkavat täydet tunnit ja päiväkodin aloitus koittaa. Eli aikataulut tiukentuvat entisestään. Saattaa olla, että blogi jää sen kaiken jalkoihin.

Olen kuitenkin päättänyt, etten luovuta ihan vielä blogini suhteen. Kirjoittaminen ja itsensä toteuttaminen on tärkeää. Päätin kuitenkin ottaa rennommin ja postata, kun siltä tuntuu. Lukijamäärät luultavasti tippuvat, luonnollisesti, mutta nyt on aika kuunnella itseään. Tai sitten tämä rentous viekin luovuuteen ja postauksia alkaakin tipahdella.

Minne tie siis vie? Sitä en tiedä, mutta nyt otetaan vähän rennommin.

Olen siis täällä – kiitos kun olette siellä <3

-sonjaaleksandras

ÄIDIN PIKKU UHMIS

Noin 5 vuotta sitten muistan jälleen nähneeni kaupassa erään episodin, jossa taaperoikäinen lapsi sai täyden raivokohtauksen. Ihmettelin, miksi äiti ei saanut lastaan rauhoitettua. Päättelin täysin ajattelemattomasti, että tuo lapsi syö varmasti pelkkää sokeria ja vanhemmat eivät esimerkiksi ulkoile lapsen kanssa ollenkaan. Niimpä niin. Jos nyt pääsisin puhuttelemaan tätä tietämätöntä itseäni, saattaisin hieman itsekin hermostua. Nimittäin uhmaikä ei johdu sokerista, eikä telkkarin katselusta. Se on pakollinen paha, joka ilmenee joillakin vahvemmin, joillakin lievemmin. Meidän pikku uhmis saikin äitinsä täysin kädettömäksi muutama päivä sitten.

Äitini oli jokin päivä mennyt kauppaan pojan kanssa ja he olivat yhdessä ostaneet pienen lelun samalla reissulla. Poikani oli saanut valita lelun ja näin hyvillä mielin he pyörivät kaupassa autokärryineen. Samalla reissulla he kävivät kaupan leikkipaikassa.

Tästä tilanteesta kuullessani mietin, että kuinkahan meidän käy seuraavalla reissulla. Kaikki tähän asti ostetut lelut on ostettu ilman pojan läsnäoloa. Hän on saanut välillä katsoa leluosastolla, mutta mukaan sieltä ei ole lähtenyt mitään. Äitini eli lapsen mummu on täysin oikeutettu joskus ostamaan leluja, joten syyllistä hänestä ei tehdä – hehhheh.

Tämä seuraava kauppareissu tuli luonnollisesti eteen ja yleensä autokärryihin tyytyväinen poikamme alkoi pyöriä penkissään leluosaston kohdalla. Vihannesosastolle päästyämme hän aloitti valtavan mouruamisen ja huudon leluosastosta. Hän repi itsensä irti autokärryn vöistä ja melkein sukelsi ulos autostaan. Hän itkua tihrusti ja lähti tilaisuuden tullen juoksemaan kohti leluosastoa. Juoksin hänen perässään ja yritin viedä hänet takaisin kärryyn. Poikani veti itsensä täydelle huutokaarelle ja muutamien katseiden saattelemana luovutin ja laskin hänet leluosaston hyllyn eteen. Siinä oltiinkin tovi.

Tilanne meni hetken kuluttua ohi. Sain jotenkin hänet takaisin kärryihin, ilman lelua ja jatkoimme matkaa kaupassa. Puolivälissä reissua hän alkoi taas pyöriä penkissään ja pikavauhtia latasin välttämättömät kärryyn. Kirosin itsekseni, että en enää koskaan tule kauppaan hänen kanssaan. Lopulta leikkipaikan kohdalla hän kiemurteli taas itsensä ulos autosta ja juoksi, melkein kaataen mummon matkalla, kohti leikkipaikkaa. Leikkipaikasta pois lähteminen sujui huonosti ja huudon saattelemana saavuimme kassalle. Kärryjen ollessa paikallaan kassojen luona hän huusi itkuisena vauhtia ja nyt mennään!

Vaikka tämä kaupassakäynti ei ollut varmasti pahimmasta päästä, sai se minut sen verran herkille, etten ihan heti tohdi mennä kaksin kauppaan. Ja lopuksi sanottakoon, että ei, lapseni ei ollut pumpattu täyteen sokeria (vain banaanin sokerin verran) eikä hän ollut katsonut koko päivänä telkkaria.

Uhmaikä on alkamassa, eikä minulle ole siihen mitään sananvaltaa.

-sonjaaleksandras