KUN AIKA VAAN KULUU

Havahduin eilen siihen, kuinka mun poika kertoo jo mitä haluaa, osaa pukea sanoiksi paljon asioita. Hän osaa pyytää vettä, kertoa, että on jano. Hän pyytää isiä kääntämään sivua lehdestä. Hän sanoo saanko, kun toivoo pastillia. Hän kertoo, että on nälkä. Hän nyökkää, kun kysyn, että oliko uni pelottava, kun näin heräsit. Mun poika ei ole enää se, jonka tarpeita ei aina tiedä, jonka itkusta pitäisi selvittää kaikki hädän aiheet. Hän ei ole enää vauva, vaan tosiaankin taapero, joka kommunikoi. Miten tämä poika, joka vasta syntyi, on jo näin iso? Miten aika vaan kuluu, eikä sitä itse edes huomaa? Päivä kerrallaan, tunti kerrallaan. Nyt sen vasta tajuaa konkreettisesti, kun vierellä kasvaa lapsi, joka oikeasti kehittyy joka päivä.

_mg_8443-2

_mg_8499

Meillä on maaliskuussa jo 2-vuotias poika. Palaan töihin ja elämä muuttuu. Miten hurjalta se tuntuu, että meidänkin vanhemmista tuntuu, että vasta oltiin pieniä. Meidän isovanhemmat sanoo, että aika vaan kuluu, eikä sitä edes huomaa. Jotenkin pelottavaa. 

Luulin, että kun mulla on taapero-ikäinen lapsi, olisin jotenkin tosi aikuinen ja erilainen. Totuus on kuitenkin se, että musta tuntuu edelleen ihan samalta kuin aina ennen. Vaikka elämänkokemusta on ja jotain viisauttakin ehkä tullut, mutta olo on kuitenkin aikalailla sama. Ei musta tunnu mitenkään erityisen vanhalta tai aikuiselta. Miltä sitten 10 vuoden päästä tuntuu, edelleen samalta, eikä voi uskoa, että taas aikaa on kulunut vauhdilla?

Luin tutkimuksesta, että vuodet kuluvat yleensä nopeammin kun ikää tulee enemmän. Sen takana piilee se, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän teemme asioita rutiininomaisesti. Rutiineista ei synny varsinaisia muistijälkiä. Samaan tapaan tehty aamupala, sama reitti töihin, sama jumppa ja samat perjantaisaunat. Niistä ei jää yksittäisiä muistoja, vaan ne sulautuvat massaan. Siksi ehkä meidän viimeisimmät kuukaudet pojan kanssa ovat menneet vauhdilla. Pysymme rutiineissa ja elämä menee samalla radallaan. Ehkä on siis rikottava rutiineja, hypättävä välillä tuntemattomaan ja kokeiltava uutta. Ehkä se aika sitten menisi vähän hitaampaa, eikä sitten muistelisi taaksepäin, että olisimpa maistanut jotain muuta kuin sitä samaa smoothieta joka aamu. Ja vaikka aika ei oikeasti menisi hitaampaa, mutta elämästä jäisi tarpeeksi muistoja eikä katkeruutta tekemättömistä asioista.

Näin sitä taas itselleen muistuttaa, että päivistä on otettava kaikki irti. Ei kannata odottaa jotain tulevaa, vaan olla hetkessä. Tunnit vaan kuluu ja kohta me taas mietitään, että menipä se nuoruus nopeasti.

-sonjaaleksandras

sonjaaleksandras

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *