VIELÄKIN LIHAVAN IDENTITEETTI?

10 vuotta sitten heinäkuussa palasin Chilestä. Olin vaihdossa vuoden verran, ikää palatessa 17-vuotta ja elämänkokemusta sitäkin enemmän. Muistan palanneeni Suomeen, jossa kaikki oli ennallaan. Ystävät samanlaisia, perhe samoissa tavoissaan, porilaiset niin porilaisia ja koti kuten ennenkin. Itse kuitenkin palasin uuden opitun kielen kanssa, matkalaukku täynnä Chilen muotia, poskisuudelmien saattelemana ja 25-kiloa laihempana. Perheeni ja ystäväni ottivat minut vastaan lentokentällä kyyneleet silmissään, eivätkä voineet uskoa silmiään. Aina pyöreä tyttö oli muuttunut hoikaksi ja kasvoista lähtenyt puolet. Oloni oli muuttunut, mutta toisaalta vanha epävarmuus vielä nosti päätään. 

_mg_8315

 

Minulle järjestettiin kotiinpaluun kunniaksi juhlat ja illan päättyessä matkamme jatkui kohti Pori Jazzeja. Sain kadulla katseita, eivätkä kaikki läheskään tunnistaneet minua. Kävin antamassa tuttuun Chile-tapaani poskisuudelmia vanhoille tutuille ja he järkyttyneenä tajusivat kuka tämä ihminen olikaan. Muutama ihminen jopa kiljahti tajutessaan kuka heitä tuli vastaan. Olin tavallaan ylpeä itsestäni, mutta illan edetessä fiilikset muuttuivat. Sain katseita vanhoilta tutuilta, jotka eivät ennen olleet katsoneet minua päinkään. Sain huomiota ihmisiltä, jotka eivät todellakaan edes tervehtineet minua ennen. Joku sanoi, että se johtui paremmasta itsetunnosta ja siitä miten kannoin itseni, mutta kyllä minä sanon, että ne poistuneet 25-kiloa toimivat ihan itsellään. Minulta kyseltiin painonpudotuksesta, eikä siitä huikeasta vuodesta täynnä matkustelua, espanjan kieltä ja Chilen kulttuuria. Oliko se hoikempi ulkonäkö nyt tärkein asia? Huomiohan on kivaa? Vai onko? Kun tajuat, että olen täysin sama ihminen mitä vuosi sitten, laihempi versio vain. Estivätkö ne kilot oikeasti ihmisiä lähestymästä ja nyt vasta hoikempana versiona kelpaan. Voitte uskoa, että näistä tyypeistä ei minulle tullut ystäviä tai poikaystäviä.

Suurin osa ystävistäni tuntevat minut tällaisena kuin nyt olen. He eivät muista tai tiedä minua ennen Chileä. Minusta ei ole montaa kuvaa ”isommassa kunnossa”, sillä yksinkertaisesti heitin paljon kuvia pois tai piilotin niitä. Vaikka olen muuttunut, en edelleenkään tykkää katsella niitä kuvia. Häpeää tai halua poistaa se ulkonäkö identiteetistäni? Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Muistan ajatelleeni lukioon palatessa, uudelle luokalle, että nyt voin aloittaa alusta. Sain kuitenkin useita kommentteja koulun käytävillä, että ”herranjestas Sonja, kun olet laihtunut”. Tämä aiheutti minussa lähinnä häpeää eikä ylpeyttä.

Pohdin, että haluanko kertoa näin henkilökohtaisesta asiastani netissä. Onko tässä mitään järkeä? Uskon kuitenkin, että moni muukin on samassa tilanteessa ja haluaa lukea onnistumisista sekä vaikeuksista laihtumisen saralla, joten miksi en jakaisi tarinaani?

Joku kysyi minulta joskus, että vaikuttaako vanha elämä vielä nykyään? Olenko käsitellyt asiaa paljon? Vaikuttaahan se, vaikka kuinka asiaa käsittelisi. Jos nään uimahallissa hoikan naisen, kuvittelen itseni todella suureksi. Saatan vetää vatsaa sisään ja häpeillä. Jos joku hoikka ihminen sanoo, että oletpas pieni, en välttämättä usko häntä. Tunnen oloni kotoisaksi seurassa, jossa kaikki eivät ole tikissä. Urheilutilanteissa pelkään nolaavani itseni, vaikka olisinkin paremmassa kunnossa kun osa osallistujista. Ahdistun vaa´asta ja ajanotosta urheilusuorituksissa. En näe itseäni kovin pienenä, vaikka vaatekoko ja ihmiset muuta sanoisivatkin.

_mg_8337

Kuvat: Amanda Aho

Vaikka en ole syömishäiriöinen tai muuten yritä laihduttaa, huomaan sen lihavan ihmisen identiteetin välillä vaivaavan – 10 vuoden jälkeenkin. Syömishäiriötä minulla oli juuri laihtumisen loppuvaiheilla, mutta sain kuitenkin sen melko nopeasti nitistettyä ja muutin elämäntapojani normaaleiksi. Suuren laihtumisen jälkeen voin samaistua ihmisiin, jotka edelleen vetävät ne 5 kokoa liian suuret vaatteet ja kokevat ne sopiviksi. Vaikka siitä ollaankin kaukana ja koen olevani terve henkisesti ja fyysisesti, on kuitenkin edelleen tilanteita, joissa näen itseni hyvin erilaisena kuin pitäisi.

Ihmiset ovat melko ulkonäkökeskeisiä, enkä ole mikään pyhimys itsekään. Sitähän helposti hakee itsensä kaltaista porukkaa. Urheilullinen hakee urheilullista ja kurvikkaampi vähän rennompaa kaveria. Poikkeuksia toki on. Vaikka läheiseni, ystäväni ja tuttavani ovat hyvin sydämellisiä, en silti ole varma olisivatko he tutustuneet vanhaan minään. Se tuntuu tavallaan surulliselta, mutta olen sata kertaa onnellisempi tässä koossa, joten tyytyväinen myös tähän tilanteeseen. Kropastani nyt näkyy enemmän oma persoonani. Vaatteet, joista pidän, voin myös laittaa päälle. Tilanteet, joihin en olisi todellakaan ennen mennyt, ovat jo kivoja. Elämäntapani näkyvät ulkonäössäni ja niitä haluankin korostaa. Se persoona, jota halusin olla 16-vuotiaana ennen laihtumista, on nyt olemassa. Muistan vielä ajatelleeni, että jos joskus voisin mennä paljuun tai laittaa pelkät farkut ja topin. Ne ovat nyt mahdollisia.

Vaikka siis paljon hyvää, on laihtumisessa myös paljon käsiteltävää ja opittavaa henkisellä puolella. Identiteettiä kun ei voi sormia napsauttamalla muuttaa. Päivä kerrallaan! 

-sonjaaleksandras

sonjaaleksandras

10 vastausta artikkeliin “VIELÄKIN LIHAVAN IDENTITEETTI?”

    • Kyllä vähän jouduin miettimään, että painanko julkaise, mutta toisaalta, ihanaa kun tämä sai hyviä kommentteja ja moni on kokenut samoja tunteita. 🙂

  1. Moikka,

    Rohkea kirjoitus ja sait mutkin pohtimaan asioita erilailla, kiitos! Uskon että tässä ulkonäkökeskeisessä yhteiskunnassa moni pystyy samaistumaan tekstiin kuten mäkin.

    Tsemppiä Sonja ja ihanaa syksyä ! 🙂

    • Kiitos ja joo, aina muiden tarinat saa miettimään asioita eri kannalta, siksi bloggaus on niin mahtavaa! Kiitos kommentista ja hyvää syksyä myös sinne!

  2. Olen todella huono kirjoittamaan blogeihin kommentteja, mutta nyt oli aivan pakko. Mulla on hyvin samankaltainen tarina kuin sulla ja tiedän tasan tarkkaan nuo tunteet. Se tunne kun ihmiset sanovat ”oho ootpas sä nykyään ihan uskomattoman kaunis”, ”eihän sua enää edes tunnistaa samaksi ihmiseksi” tai jotain muuta menneisyyteen vastaavaa. Jotain sellaista kuitenkin mikä viittaa siihen että nykyään olen NIIN paljon parempi että ihmisillä suut loksahtavat auki. Se hävettää ja ahdistaa sen sijaan että olisin ylpeä. Itseasiassa noin 20-25 kg kevyempänä itsekin nykyään kuin 16-17-vuotiaana. Vaikka sisältä olen aivan se sama tyttö kun silloinkin. Koen olevani hyvä esimerkki tarinasta ruma ankanpoikanen, joka muuttui todella kauniiksi joutseneksi muutamassa vuodessa laihtumisen saattelemana. Mutta edelleen koen, että minulla on se ”lihavuusidentiteetti” ja nuo tunteet riittämättömyydestä ovat hyvin tuttuja. En koe olevani pieni, vaikka vaatekokoni on XS. Tämä on hämmentävää, mutta totta. Jotenkin tuo ihmisten pinnallisuus tuntuu pelottavalle ja samaan aikaan äärimmäisen pahalle. Mitä jos jossain kohtaa lihoan syystä tai toisesta, enkö taas enää kelpaa yheiskunnalle yhtä hyvin? Olenko jälleen vähemmän rakastettu? Aihe on melko raskas ja olen itsekin painiskellut sen kanssa viimeaikoina uudestaan, koska isojen elämänmuutosten saattelemana + 5 kg. Ja pakko sanoa, että nuo muutama kilo – vaikkeivat edes juuri urheilullisessa kropassani näy, nakertavat minua sisältä yllättävän rajusi. Välissä pystyn tajuamaan tilanteen, mutta välissä se kiusattu pieni tyttö sisälläni pelkää hyljeksintää painoni takia. Tämä lienee silti osa omaa identiteettiäni ja sen kanssa vain pitää oppia elämään. Ja oppia kitkemään se pois pala palalta! Koska painomme ei meitä tai onnellisuutemme määrää määrittele menneisyytemme kokemuksista huolimatta. Kiitos kun jaoit tarinasi kanssamme. Mahtavaa syksyn/talven jatkoa sinulle! <3

    • Kuten sanoit, se on hämmentävää. Se häpeä + ylpeys omasta kehosta on todella outo kombo, eikä niistä fiiliksistä varmaan koskaan pääse irti. Mä myös jotenkin pelkään aina palaavani vanhaan, mutta siitä on jo 10 vuotta ja elämäntapani ovat täysin muuttuneet, joten aika paljon saisi tapahtua, että näin kävisi. Mummona saa sitten jo olla pyöreä, se sallittakoon :D.
      Ymmärrän ton painonvaihtelun ja ahdistuksen siitä. Raskauden jälkeen en oikeastaan ole enää stressannut viiden kilon heitoista, mutta muistan, että laihtumisen jälkeen pari vuotta kyttäsin vaakaa aika tiukasti, ihan turhaan. Toisaalta olen nyt 5 kiloa ”isompi” kuin silloin nuorena, mutta se on ollut näin jo pitkään. Salilla käyminen, terveellisemmät elämäntavat ja terveempi keho on nyt tärkeämpää ja siihen kuuluu muutama kilo enemmän. Aiemmin olin lähinnä laiha läski :D. Painoa on turha tuijotella, jos treenaa ja syö hyvin.

      Ihanaa syksyä myös sulle! 🙂 Ja tuhannet kiitokset kommentistasi!

  3. Moikka,

    Luin tätä postausta iho kylmillä väreillä ja tuntui, että olisit kertonut minun elämästäni!! Olen myös itse kokenut vastaavan painon pudotuksen ja elänyt aivan samanlaisten ajatusten ja ilmiöiden kanssa kuin sinä! Tuntui hassulta, että ihmiset olivatkin enemmän kiinnostuneita minusta heti ulkomuotoni muututtua. Itse koin olevani kuitenkin sisäisesti pitkälti sama ihminen – opin vain löytämään tien, jolla toteuttaa todellista minääni myös ulkoisesti.

    Koen myös nykypäivänä samanlaisia fiiliksiä kuin sinä! Ja kuten tekstissäsi kirjoitat, ei identiteetti hetkessä muutu. Päivä kerrallaan mennään täälläkin suunnalla! 🙂

    Kiitos ihanasta postauksesta ja mukavaa syksyä sinulle! 🙂

    T. Tua

    • Niimpä, olen ollut matkalla kohti tätä terveellistä ja urheilullista identiteettiä jo pidemmän aikaa, mutta täysin ei vielä vanhat ajatukset ole poistuneet. Luulen, että aika moni on kokenut tätä samaa ja siksi halusinkin jakaa ajatuksiani.
      Kiitos kommentistasi ja hyvää syksyä myös sulle! 🙂

  4. Heips!

    Täytyy sanoa että jokainen nainen varmaan taistelee itsensä kanssa suuntaan ja toiseen ja omasta mielestäni se on tosi surullista. Musta tuntuu että vaikka saavuttaisi oman tavoitteensa, harva silti on tyytyväinen, vaan tulee aina uusia ajatuksia ja tavoitteita ja toiveita. Siis itsekkin ”syyllistyn” tähän vaikka monesti mietin että miksi!? Olen kuitenkin terve, perheeni on terve ja ystäväni ovat terveitä. Ja sonja juuri nyt näytät super hyvältä ja ymmärrän, uskon ja sun kuuluukin olla ylpeä saavutuksesta!🙏 Ja rakastin tehdä elämäntapamuutoksien parissa eniten töitä niin itsekkin olen innostunut ja tuntenut onnistumista asiakkaiden puolesta monia kertoja! Se on parasta!

    • Moi! Nimenomaan terveys on kaikki kaikessa! Ja valitettava tosiasia on juuri se, ettei moni ole tyytyväinen, mutta toisaalta elämässä saa mielestäni ollakin tavoitteita, ehkä toivoisin että ne liittyisi enemmän oppimiseen liikunnan saralla kuin siihen että saanko nyt jonkun lihaksen näkymään. Varmaan elämäntapamuutoksissa ihmiset miettivät liikaa sitä laihtumista ja hoikkana pysymistä, mutta se henkinen puoli jää monella läpikäymättä. Sitten helposti lihotaan takaisin tai muuten vaan ollaan sekaisin, vaikka kropassa olisikin jo hyvä olo. Vaikka itsekin olen jo pääsemässä siihen erilaiseen urheilulliseen identiteettiin, on edelleen noita paloja vanhasta olemassa.

      Kiitos kommentista 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *